Olen pitänyt tiukasti villasukkia jalassa, ulkoillut kahden pienen laahustuslenkin verran= syke ei nouse,hengästyä ei saa. Tärekintä on happi, ja valo- mikä ei muuten sohvalle asti tule samalla tavalla.
Nyt on nuutunut olo,silmät kipeät ja nenä vuotaa yhä.
No heh heh.
Alkanut vuosi on ollut tahmea. Vauhditaan,olotiloiltaan. Se on selkeästi ihan pihalla olemista,etsimistä ja laahustamista.
Vauhti on ehkä miulle ihan hyvä-tällaiselle juoksijalle. jo on aikakin oppia,että hitaus on malttia.
Tahmeus päässä johtunee siitä,että normisti miulla on mahdollisuus viettää loppuvuosi vapaana velvotteista, ja huilata. Olla sitten halutessani tukka pystyssä, paheiden tiellä,hautautuneena kotiini. Nukkua milloin sattuu,olla,miten huvittaa. Nyt tuon ajan vietin isän kodinhoitajana,ja sitten Juniorin seuralaisena.
Sen jälkeen jo harjoiteltiinkin jo työelämää.
Tämä selittänee jotain.
Kaavani on rikottu, ja vanhan koira mieli ei toimikaan samalla tavalla.
Mieli liikuttaa kehoani, niin se menee.
Väsymykseni, jota laahasin viime vuonna perässäni pitkään,ei siis ole ihan kaikonnut. Äiti kulkee mielessä paljon, kohta on vuosi äidin kuolemasta.
Onneksi olen kirjoittanut, sillä ei minulla muistikuvia ole menneestä.
Vuosi on vain mennnyt.
Ohoh.
Tämä onkin iso juttu, sillä näin näille vuosille vain käy- jollei ole tarkkana.
Ne lipuvat,me mukana. Milloin hampaat irvessä- milloin kyynelsilmin, milloin ehkä hieman lientyneemmällä olotilalla. Mutta kaiken takana ja kaikkea leimaa suorittaminen yhä. Ainakin itselläni.
Ei ole helppoa hypätä vanhasta pois, ja olla tässä ja nyt. Voi päivää! Kunpa olisikin.
En valita. Totean vain.- Tiedän asioitteni olevan hyvin,eikä asenteessanikaan ole mitään vikaa. Mutta uuden ottaminen sisällöksi omaa elämäänsä- se ei vaan käy ihan tuosta noin. Ei, vaikka kuinka haluaisi.
Päätöksen tekeminen on toki se juttu, mistä kaikki alkaa,eikä halusta koskaan jää mikään kiinni, mutta kaikki ei ole siinä.
Ennen kuin uusi malli,uudet tavat on ajettu arkeen,se vie aikaa. Aiheuttaa uudenlaista lamaa, epäuskoakin varmaan.
Kyytiin kapuaminen on hankalaa ja työlästä- kuten noissa kuvissa olevilla madollakin..
Eilen tapasin Junioria. Poika on ulkona lätkää pelatessaan saanut niskansa totaalijumiin, ja päään kenoon, jota tänään auotaan osteopaatilla. MInulla olisi ollut aika, mutta vointi on yhä niin kehno-ettei minun kroppaani voi kukaan koskea. Onneksi osteopatia on pojalle jo tuttua,häneen on koskettu aiemminkin, mutta eri ihminen.
Saa nähdä.
Tällä viikolla saamme keskiviikon tienoilla pojan sokeriarvot, ja muut mieltäni paljonkin kiinnostavat.
Tämä on jännä viikko, tällä viikolla tapahtuu paljon.
Onneksi kaikki raskas ja hankalat palaverit tapahtuvat alkuviikosta ja keskivkona viimeiset- ja vko helpottaa loppua kohden, ja siellä on muutama lätkämatsikin sitten, jotka liennyttävät- uskon ma.
Hyvä,että näin päin..
Juniori on tiukan paikan edessä itse myös. Oma vastuu itsestä nousee nyt ehkä kaikkein suurimpaan roolitukseen tässä. Ja se,että nyt pojan pitäisi hieman mietti- ihan tosissaan asti itse omia tekemisisä. Ottaa niistä vastuu,kääriä hihat ja kääntää kelkkaa.
Onko hänestä siihen? Tämä on se jännittävä kysymys. Tai ehkä oikeampi kysymys on se,että kuinka paljon hän itse oikeasti kaikesta tästä kuitenkin ymmärtää,kuitenkaan- kuinka asiat ja sanat sitten halutaankaan asetella?
Mikä on mitä?
Ei ole vaikeaa,ei ole mahdotonta.
On haasteellista ja mahdollista.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti